Syksy kylmeni ihan järjettömän äkkiä, ja yksi päivä heräsin suureen (muka)tarpeeseen saada uusi neule lämmittämään viileitä päiviä suuressa kirjastossa ja pimeitä iltoja kynttilänvalossa sateen hakatessa ikkunaan. Todellisuudessa syksyni ei ole ehkä ihan näin romanttinen, ja tarvekin on lähempänä halua. Mistä päästäänkin siihen, että onko tässä mitään järkeä, sillä minulla ei ihan oikeasti olisi nyt ylimääräistä rahaa, eikä varsinkaan tietoa siitä, milloin sitä rahaa taas on. Ja puulautalattiaisen yksiön vuokra Helsingin kantakaupungissa on ihan humoristisen suuri.
En ole ikinä neulonut paitaa (tai muutakaan suurta vaatetta), sillä kaupoista niitä saa niin halvalla. Muutamalla kympillä saa ihan villaakin, halvemmat ovat kai akryylia. Kirppariltakin voi tehdä löytöjä, mutta se on vähän tuurista ja ahkeruudesta kiinni.
Sitten on se toinen vaihtoehto eli itse tekeminen. Malli olisi ilmainen, mutta langoista maksaisin ehkä saman verran kuin kaupan valmiista paidasta. Käyttäisin neulomiseen tunteja, jotka voisin muuten naputtaa gradua tai vaikka lenkkeillä.
Ja sitten taas mutta. Siinä kaupan neuleessa on lappu, jossa lukee esimerkiksi
Made in Indonesia,
Made in Turkey,
Made in Bangladesh.
Made by lapsi, made by alipalkattu ompelija, made by 18-tuntia tehtaalla yhteen menoon ollut työntekijä. Itse tekemällä olisin antamatta tukeni lapsityövoimalle tai suurten yritysten vallalle.
Tällainen laskeskelu on sinänsä tyhmää, että en tietenkään tee käsitöitä säästääkseni rahaa tai siksi, että uskon niiden pelastavan maailman tai antavan kehitysmaiden lapsille mahdollisuuden oppia lukemaan. Ja jos uskoisinkin, voisin vaikka ostaa jonkun luotettavan lähituottajan tekemiä töitä, ei itse tekeminen ole ainoa keino tukea käsityöläisyyttä. Välillä ostan rihkamakoruja, ketjukorujen vaatteita ja edullisinta lankaa miettimättä sen alkuperää. Jos minulle sanottaisiin, että on luonnolle ja ihmiskunnalle parempi, että olen tekemättä käsitöitä, tekisin ehkä silti.
Neulon, virkkaan, liimaan ja leikkaan, koska tulen siitä hyvälle tuulelle. Käsitöiden avulla rentoudun ja nollaan. Saan onnistumisen tunteita tajutessani monimutkaisen pitsiohjeen, keksittyäni kauniin tavan piilottaa langanpäät korun sisään tai nähdessäni tekemäni töppöset pienen ihmisen potkivissa jaloissa. Miten fiilikset hinnoitellaan?
Pari päivää sitten tein kuitenkin sen virheen, että aloin miettiä, kuinka paljon rahaa olen laittanut kodistani nyt löytyviin käsityötarpeisiin. Haluaisin tosi kovasti lähteä juhlimaan Lontoossa asuvan ystäväni synttäreitä, mutta ei ole rahaa. Vuosien varrella olen kuitenkin käyttänyt varmaan ainakin halpalentoyhtiön lentolippujen verran lankoja, kankaita ja helmiä. Jos olisin jättänyt ne ostamatta, olisiko minulla nyt varaa lähteä juhlimaan ystävääni? Ovatko käsityötarpeet olleet sen arvoisia? Tiedän, että tällaisessa ajattelussa ei ole mitään järkeä, koska tuloksena on lähinnä pahaa mieltä ja ahdistusta. Mutta silti.
Takaisin villapaitaan, jonka suhteen vaihtoehtoni ovat ostaa, tehdä tai unohtaa. Juuri nyt taidan kallistua viimeiseen.
Ajatuksia?